Tähän mennessä tapahtunut: On heitetty ilmoille väite moduulikäsitteen ymmärtämättömyydestä, yritetty avata moduulikäsitteen kuvausta (osa 1) sekä haastettu modulaarisuutta kolmella lisäsäännöllä (osa 2). Tällä kertaa yritetään esimerkin turvin perustella miksi liian iso moduuli on huono asia ja mitä väärinymmärryksellä tarkoitetaan.
Siis asiaan... Itseäni on pitkään häirinnyt kysymys: Jos ja kun modulaarisuuden hyödyt ovat niin selvästi kuvattu ja jopa todistettu, niin miksi silti modulaarisuuden toteutukset ovat vielä edelleen puutteellisia ja väärällä tasolla olevia? Itse en halua uskoa osaamattomuuteen, joten syy täytyy löytyä ymmärtämättömyydestä tai ehkä lähinnä väärinymmärryksestä. Yritetään avata asiaa yhden esimerkin kautta.
Eli katsotaan tarkemmin "perinteistä", mielestäni väärin ymmärrettyä moduulia, (jota itse kutsun moduulipalikaksi). Yleensä moduulipalikka on tuotteesta helpohkosti erotettava isohko kokonaisuus, kuten esimerkiksi tämän esimerkin mukainen tehoyksikkö. Koteloon pakattu kokonaisuus, jonka tarkoituksena on tuottaa tuotteen teho-ominaisuus. Oletetaan esimerkin moduulipalikan koostuvan vajaasta parista kymmenestä nimikkeestä. Asiakkaalla olevan mahdollisuus valita neljästä eri teho vaihtoehdosta, minkä lisäksi moduulipalikasta pitäisi löytyä neljää eri kokoa. Toisin sanoen pikaisesti katsottuna hallittavan kokoinen kokonaisuus, rajapinnat löytyvät, variantteja hallittavana 16 kappaletta (4 x 4). Ei paha.
Mutta, mutta... Tarkistellaanpa moduulipalikkaa tarkemmin. Koteloon pakattu kokonaisuus. Voidaan olettaa, että sen valmistuksessa ensin kootaan komponenttilevy, kiinnitetään se ja tehoyksikkö pohjalevyyn sekä viimeiseksi kiinnitetään kansi päälle. Eli moduulipalikan nimikerakenteeksi muodostuu neljä tasoa kuvan mukaisesti. (Kuvassa: SC = stadardikomponentti (kaikissa varianteissa olevat samat osat), SA = alikokoonpano)
Onko tämäkään vielä mikään ongelma? Pari kymmentä nimikettä, neljä rakennetasoa, 16 varianttia, joista neljä asiakkaalle merkittävää ominaisuutta...
Joudutaan vielä vilkaisemaan moduulipalikkaa uudelleen tarkastelemalla tarkemmin varioituvuuden osatekijöitä:
- Ominaisuuslähtöistä varioituvuutta,
- Tuotelähtöistä varioituvuutta ja
- Teknislähtöistä varioituvuutta.
Näistä ensimmäiset kaksi ovat yleensä ainakin osittain läpinäkyviä, kuten esimerkissäkin. Katsotaan...
Ominaisuuslähtöinen varioituvuus eli varioituvuus, jonka kautta asiakkaalle tuotetaan haluttu arvo - ominaisuus. Hinnasto-, valinta ja myyntikonfigurointiasiaa. Kyseisessä esimerkissa siis asiakkaalle tuotettiin neljä valittavaa teho-ominaisuutta. Oletetaan osan D olevan tehoyksikkö, minkä vaikutuksesta komponenttilevyyn liitettävästä osasta A tarvitaan kaksi eri vaihtoehtoa.
Tuotelähtöinen varioituvuus eli varioituvuus, joka suoranaisesti ei tuota asiakkaalle lisäarvoa, mutta on tuotteessa näkyvää kohdistuen kyseiseen moduuliin tai moduulipalikkaan. Usein esimerkiksi kokoon, väriin tai liitettävyyteen liittyvää varioituvuutta. Kyseisessä esimerkissä siis tehoyksikkö / tuote muuten vaikutti kotelon kokoon muodostaen neljä varianttia. Oletetaan osan E olevan kotelo, minkä vaikutuksesta osa C eli aluslevy varioituu kahdeksi vaihtoehdoksi.
Teknislähtöiseksi varioituvuudeksi voidaan katsoa varioituvuus, joka ei suoraan ole kytkettävissä asiakkaaseen, vaan liittyy tuotteen tekniseen tekijöihin. Teknislähtöisen varioituvuuden tekee astetta haastellisemmaksi se, että se juontaa juurensa yleensä toisesta moduulista ja on näin ollen vaikeasti havaittavissa. Kyseisessä esimerkissä oletetaan osan B varioituvan kolmeksi vaihtoehdoksi toisesta moduulista tulevasta tekijästä johtuen.
Eli siis...
Miksi modulaarisuuden väärinymmärrys on merkittävin yksittäinen tekijä, joka estää tällä hetkellä tehokkaiden tuotekehitys- ja toimitusprosessien saavuttamisen?
Syy löytyy oletuksen ja todellisuuden erosta. Eli oletimme, että meillä on modulaarinen tuote, jossa kyseinen teho-ominaisuus (4 varianttia) tuotetaan moduulin avulla, josta löytyy 16 varianttia.
Totuus. Kyseisen moduulista joudutaan tekemään 192 varianttia, sisältäen 54 alikokoonpanoa. Toisin sanoen, jos tämän moduulipalikan alimmalle tasolle tulee muutostarve (esimerkiksi osaan A tai B), tarkoittaa se kyseisen muutoksen lisäksi 246 nimikkeen päivittämistä. Mitä ei tietenkään kukaan ehdi tehdä. Mikä johtaa, ettei tieto välttämättä olekaan aina oikein. Mikä johtaa, että koko verkoston pitää tietää, ettei tieto olekaan aina oikein. Mikä johtaa, että tarvitaan prosesseihin useampaan kohtaa lisätyövaiheita selvittämään ja selventämään mikä on oikein ja mikä ei.
Toiseksi modulaarisuuteen pitäisi liittyä uudelleenkäytettävyys kaikilla tasoilla. Uskallan kuitenkin väittää, että vastaavanlaisen moduulipalikan, johon liittyy mainittuja eritasoisia varioituvuustekijöitä, uudelleenkäytettävyys toisessa tuotteessa on nolla. Samoin hankinnan kannalta moduulipalikan rakennetasoihin liittyvä uudelleenkäytettävyys ei varmasti päätä huimaa, vaikka ehkä teoriassa olisikin mahdollista, jos kyseinen tieto on piilotettu 192 nimikkeen liitosviidakkoon. Ja jos toinen taho olettaa uudelleenkäyttöä modulaarisuuden nimissä ja toinen tuuppaa uutta nimikettä kehiin, ei se voi olla kovin tehokasta.
Ja tällä erää kolmanneksi. Esimerkissä osa B varioitui tuotteessa toisessa kohtaa sijaitsevan ominaisuuden kautta. Oletetaan, että tuohon ominaisuuteen tulee uusi variantti. Kuinka moni yritys osaa väärinymmärretyssä moduuliviidakossa huomioida toisessa kohtaa tehtävän muutoksen vaativan toiseen moduuliin liittyen 83 nimikkeen perustamista?
Tämä tällä erää. Vielä jäi muutama syy-seuraus mainitsematta, kuten miksi tuoteperhekohtainen modulaarisuus on yritystä haittaava tekijä, mutta niistä tuonnempana.
ps. "Oikeaan" modulaariseen ratkaisuun verrattuna, kuinka monta nimikettä kyseisessä esimerkissä on turhaa? ...... 243.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti